Maanantain A-studiossa pohdittiin, minkälainen syksy eduskunnassa on luvassa kesän kohujen jälkeen. Keskustelijoilta kysyttiin, arvioidaanko puolueita eri tavoin ja annetaanko joillekin menneisyyden synnit anteeksi helpommin kuin toisille.
– Tämä on kysymys, johon vastatessa täytyy kyllä olla tosi tarkkana, koska altistaa itsensä kritiikille hyvin helposti, Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä pohjusti vastaustaan.
– Uskaltaisin väittää sen verran, että jos vaikka perussuomalaisen tai kokoomuslaisen poliitikon menneisyydestä olisi paljastunut jotain samanlaista kuin Näkkäläjärveltä, niin kyllä kohtelu olisi ollut kovempaa, hän jatkoi.
[…]
Iltalehden politiikan toimituksen päällikkö Juha Ristamäki huomautti, että länsimaisessa yhteiskunnassa ihmiselle yleensä annetaan anteeksi, jos hänen anteeksipyyntönsä on vilpitön ja ihminen ilmoittaa katuvansa.
Helsingin Sanomien politiikan toimittajan Robert Sundmanin mukaan politiikassa ei ole mitenkään vierasta, että oman puolueen jäseniä katsotaan vähän lempeämpien silmälasien läpi kuin kilpakumppaneita.
Sen verran raflaava otsikko että oli pakko linkittää. Näkisin että Jokisipilän, Ristamäen ja Sundmanin näkemykset ovat aika lähellä totuutta. Ts. että anteeksi annetaan jos sille nähdään aihetta ja pyyntö on vilpitön, mutta myös että usein poliittisia vastustajia katsotaan tietyllä tavalla tarkemmalla syynillä kuin ns. omia. Eikä tämä ole mitenkään tavatonta tai edes sinänsä paha juttu jos sen tiedostaa. Myönnettäkööt että itsekkin tykkään takertua enemmän poliittisten “vihollisten” toimintaan ja synteihin kuin omien kohdalla.
Harmillisesti politiikka on vähän tällaista heimopeliä, mutta eipä sille taida oikein voida mitään muuttamatta sen koko toimintaa.
ETA: Näköjään tuo linkitys kopioi tuon ingressin ihan itsekseen.
“Kidutetaan kissaa ja ownataan lipulaarit”